Mika Waltarista pidän muutenkin, ja olen lukenut hänen romaanejaan ainakin viisi (eli monta on kyllä lukemattakin). Tästä hänen nuoruuden teoksestaan olin aiemmin vain kuullut, joten ilahduin, kun sain sen nyt käsiini. Netistä löysin lisätietoa tästä kirjasta: se on Waltarin esikoisteos, jonka hän on kirjoittanut jo 17-vuotiaana muutamassa illassa! Hän kirjoitti sen Suomen Merimieslähetysseuralle "tilaustyönä". Waltarin myöhempään tuotantoon verrattuna tämä kirja on ihmeen ohut, mutta tästä kaikki siis sai alkunsa.
Tarinan alkaessa päähenkilö Aarne Tammi on 17-vuotias, kuten Waltarikin siis oli kirjoittaessaan. Aarne on juoppoisän ja uskovaisen äidin kapinallinen poika, joka toki myöntää sen, ettei isän juopottelukaan ole mitään hyvää saanut aikaan, mutta myös äitinsä Jumalaa hän inhoaa ja vastustaa. Äiti on hänelle rakas, mutta: "Hän istua kököttää taas kirkossa, vanha höperö", on toisaalta Aarnen näkemys äidistä.
Aarnen elämä menee sekaisin, kun hän näkee rakastamansa Sylvian vieraan miehen kanssa. Suin päin Aarne lähtee (ensimmäistä kertaa elämässään) ryyppäämään ja häipyy saman tien uuden ryyppykaverinsa - merimiehen - kanssa merille. Siellä vuodet sitten lähtevät kulumaan, ja Aarne ryyppää ja rällästää minkä ehtii.
Lopulta vuosien jälkeen hän on Australiassa, jossa sattuu yhtä ja toista käänteentekevää. Aarne näkee, että on tuhonnut terveytensä ja koko elämänsä, ja tajuaa vihdoin oman syntisyytensä.
Enempää en paljasta, mutta kirjassa on luonnollisesti oikein opettavainen tarina, joka varoittaa viinan kiroista. Waltari kirjoittaa kunnon vanhan ajan tyyliin, vähän pateettisestikin. Mutta asia ja sanoma ainakin tulee kirkkaana ja selvänä esiin. On hänellä myös jo tässä kirjassa oma hieno kirjoitustyylinsä. Varsinkin kuvaus yöstä Australian erämaassa oli minusta kielellisestikin hienoa luettavaa.
Kirjan viimeinen lause minua nauratti - se niin sopi tähän Merimieslähetysseuran tilaustyöhön!
Jumalaa paossa on Waltarin tuhlaajapoikakertomus. Sellaisesta (tai yleensä Waltarista) kiinnostuneelle tämä kirja on pieni herkkupala.
Suomen Merimieslähetysseura 1925, 71 sivua
Lukemani kirja on toinen näköispainos vuodelta 2008.
Jokunen vuosi sitten tuon kirjan luin ja minustakin siinä oli jo näkyvillä Waltarin kerronnan sujuvuus, joka tekee hänen tarinoistaan niin mukavaa luettavaa.
VastaaPoistaNiin juuri, kyllä hänellä on ollut jo nuorena lahjakkuutta kirjoittamiseen.
Poista