Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät

Olen lukenut tämän uutuus- ja esikoisromaanin heti sen ilmestyttyä alkuvuodesta, mutta aluksi en aikonut kirjoittaa siitä tänne. Kuitenkin tänään, kun huomasin, että kirjasta oli arvio Sanansaattaja-lehdessäkin, päätin sittenkin myös minä kantaa korteni kekoon ja blogata kirjasta.

Lyhyesti sanottuna tämä romaani on tarina matkasta helluntailaisuuteen ja sieltä pois. Lukiota käyvällä kainuulaisella Elsalla on turvallinen kasvuympäristö perheessään, jossa isoisän veisaamat körttivirret kaikuvat. Äiti on puolestaan maallistunut ja vapaamielinen. Elsalle ei riitä kumpikaan näistä teistä, vaan hän ihastuu nuoruuden palolla helluntailaisiin, jotka puhuvat kielillä ja joiden kokouksissa on jännitystä. Helluntailaisten pariin hän päätyy kahden ystävänsä mukana.

Tätä palavaa nuorta helluntai-Elsaa kuvataan joka toisessa luvussa. Joka toisessa taas ollaan Kolumbian pääkaupungissa Bogotassa, jossa Elsa myöhemmin elää nuoren naisen elämää yhä helluntailaisena, mutta jo epäillen. Hän rakastaa sissien vankina viidakossa ollutta Manuelia, joka on myös helluntaiseurakunnan toiminnassa aktiivisesti mukana. Elsan ja Manuelin ystävyys on kaunis, mutta Manuel on uskossaan hyvin ehdoton ja Elsa tuntee etääntyvänsä hänestä ja varsinkin hänen uskostaan.

Tämä tarina perustuu enemmän tai vähemmän kirjoittajan omiin kokemuksiin, ainakin mitä tulee helluntaikuvioihin ja sieltä pois lähtemiseen. Törmälehdolle myös Kolumbia on tuttu maa, joten hän osaa kuvata sitä hyvin aidosti.

Tarinassa ja ilmeisesti myös Törmälehdon omassa kokemuksessa surullista on se, että helluntailaisuuden jättämisen myötä hylätään myös usko kokonaan. Kuten Sanansaattajan kirja-arviossakin sanottiin, olisi ollut myös muita teitä. Kirjan Elsan kotona oli turvallista körttiläisyyttä; hän olisi voinut palata myös siihen. Mutta usein on niin, että kun on ensin ollut yhdessä äärilaidassa, täytyy seuraavaksi mennä toiseen äärilaitaan pakoon päästäkseen. 

Helluntailaisuus sellaisena kuin se kirjassa kuvataan, tuntuukin aika rankalta, ja kielilläpuhuminen tuntuu olevan tarinan henkilöillä aivan liian keskeisessä roolissa. Eteläamerikkalaisessa suurkaupungissa Elsalla on kuitenkin lopulta tarvitsemaansa tilaa alkaa ajatella, kuka hän itse oikein on ja mihin hän uskoo. Ja mihin ei.

Elsan tarina muistuttaa siitäkin, kuinka varsinkin nuoreen ihmiseen voi tunneperäinen kristillisyys vedota. Lopulta kuitenkaan tunnekuohut eivät auta ihmistä pahan paikan tullen ja monia pettymyksiä on koettu sillä tiellä, jossa aina odotellaan, "mitä järisyttäviä kokemuksia Jumala seuraavassa kokouksessa antaa". 

Kirjan kieli on kaunista ja tarjoaa näin esteetikolle sielun ravintoa. Myös Etelä-Amerikasta kiinnostuneille suosittelen tätä kirjaa.

Otava 2017, 288 sivua.