Viivi Rajamäki: Sama kaiku on askelten

Viivi Rajamäen romaani kertoo talvisodan, välirauhan ja jatkosodan aikaisesta elämänmenosta kotirintamalla. Tarkemmin sanoen pohjoissatakuntalaisen Pohjankankaan pitäjän Jokivarrenkylässä. Tarinaa kerrotaan Jokimäen talon asukkaiden näkökulmasta. 

Sodan syttyessä pojat joutuvat rintamalle. Kuuttakymppiä lähestyvät vanhemmat tyttärineen jäävät jatkamaan tilan töitä. Raskasta se on, kun väkeä on talossa vähemmän. 

Perheessä on myös lähemmäs yhdeksänkymppinen mamma, joka seuraa ahkerasti uutisia ja kommentoi maailmanmenoa. Toisaalta hän on myös harras uskovainen, joka lukee saarnoja "Luteeruksen" postillasta ja jakaa sieltä saamaansa evästä muillekin. Mammaa tosin murehduttaa se, etteivät muut perheessä tunnu niin paljon välittävän näistä elämän tärkeimmistä asioista. 

Viivi Rajamäki kuvaa yksityiskohtaisesti sodan ajan elämää uutisineen, suruineen ja monine hankaluuksineen, samoin monenlaisia maatilan töitä ja sen ajan työmenetelmiä. Sota-ajasta ja menneen ajan elämästä kiinnostuneille hyvää luettavaa. Vaikka taustalla riehuu ahdistava sota, toisaalta kirjassa on paljon leppoisaa maaseudun elämänmenon kuvausta. 

Tuon ajan tilanteet ja tavat tulivat kirjan kautta tutuiksi. Mahtoiko "jouluklahvin" heitto olla paikallinen eli satakuntalainen tapa; sellaisesta en ollut täällä päin kuullut koskaan puhuttavan. 

Hengellinen anti tulee varsinkin mamman jakamista opetuksista. Kuten eräs kirjan henkilö toteaa, mamma edustaa vankkaa suomalaista kristillisyyttä, joka ei tee itsestään numeroa. 

Kun mammalle tulee lopulta sotaväsymys ja hän alkaa taas viihtyä enemmän postillansa kuin uutisten äärellä, sieltä hän jakaa tällaisiakin ajatuksia: 

- Kyllä tuo Luteerus selittää hyvin sitä uskoa. Se sanoo, ettei merkitse mitään, onko uskoa vähän vai paljon, kun se vain säilyy. Tämän päivän saarnassaan hän sanoo, ettei Kristus tee erotusta vahvan ja heikon uskon välillä, koska Hän on tullut ottamaan huostaansa juuri heikkoja ja kantamaan ja sietämään heitä. Joka tänään on heikko, saattaa huomenna olla vahva, sillä jos ihminen pitää kiinni sanasta, hän siitä vahvistuu. Joka luulee olevansa vahva, mutta jättää sanan lukematta ja kuulematta, onkin yhtäkkiä kiusauksen tullessa heikko. 

Sama kaiku on askelten on antoisa lukuelämys historiallisten romaanien ystäville. 

SLEY-Kirjat 1988 

180 sivua 

Kansi: Osmo Omenamäki 

Fredrik Gabriel Hedberg: Avaran armotaivaan alla

Toimittanut Seppo Suokunnas 

Toimittanut Seppo Suokunnas 

Jos aina ei jaksa tai ehdi juuri lukea, onneksi on olemassa myös tällaisia pikkukirjasia. Tähän lukemaani kirjaseen on koottu evankelisen herätysliikkeen isän, Fredrik Gabriel Hedbergin ajatuksia hänen kirjoistaan ja muista lähteistä. Jos on kirja pieni, on sanoma sitäkin suurempi, sillä Hedbergillä oli pääasia aina ykkösenä, se mistä kokoelma on saanut nimensä: 

Että me edes vähitellen oppisimme elämään ja vaeltamaan sen ihanan ja avaran armotaivaan alla, jonka nimi on syntien anteeksiantamus, ilman ansiota Jeesuksen Kristuksen lunastusveren kautta. 

(Uskonoppi autuuteen 1843) 

Hedbergin tuotanto on täynnä toinen toistaan ihanampia helmiä hengellisesti köyhälle ja nälkäiselle lukijalle, joka kaipaa saada ravintonsa syntien anteeksiantamuksesta. Niitä helmiä Seppo Suokunnas jakaa tässä kirjasessa. Mutta on mukana hiukan muitakin aiheita: Hedberg kirjoittaa ainakin lähimmäisenrakkaudesta, hedelmän kantamisesta ja Jumalan sanan siemenen kylvämisestä. 

Hän ei muistuta lukijaa vain siitä, miten ihminen pelastuu, vaan myös siitä, miten me emme pelastu. Nimittäin emme millään omilla teoillamme ja kuvitellulla hurskaudellamme. Hedberg kirjoittaa, että yksin Jeesus on vanhurskautemme, eikä meillä ilman häntä ole mitään vanhurskautta. Yksin Jeesus on myös pyhityksemme ja lunastuksemme: 

Ilman häntä on pelkkä kadotus ja kuolema, vaikka lakkaamatta itkisimme verta syntiemme tähden tai harjoittaisimme parannusta tai eläisimme mitä viehättävimmässä hengellisyydessä, tai olisimme nöyriä kuin enkelit. 

(Pietism och christendom 1845) 

Niinpä onneksi meillä on Jeesus ja vanhurskaus hänessä: 

Kun olen ja elän Kristuksessa uskon kautta, minun vikani, lankeemukseni ja erehdykseni eivät voi minua kadottaa. -- Mikään kuolema ei voi minua surmata, ei perkele eivätkä helvetin portit voi minua hukuttaa. Vaikka olen täynnä syntejä, ne ovat kaikki heitetyt Jumalan Pojan päälle. Hän on ne maksanut ja täydellisesti sovittanut. 

(Uskonoppi autuuteen) 

Hedberg muistuttaa myös, että myrskyssä ja ahdistuksessakin Kristus on lähellä. Vaikka tunteemme vaihtelevat ja myrskyävät, Jeesus on aina sama. Kun tarkkaamme omia tuntemuksiamme, meistä voi tuntua, että Kristus tulee ja menee pois. Mutta hän ei ole toisinaan hyvä ja toisinaan hirmuinen; hän ei muutu meidän vaihtelevien tunteidemme mukana, vaan on sama eilen, tänään ja ikuisesti. 

Esimerkiksi tällaisia ajatuksia tästä hienosta pienestä kirjasta jäi mieleeni. 

Aurinko Kustannus 2011 

34 sivua 

Kansi: Iiris Kallunki  

Juhani Aho: Heränneitä

Kirjailija Juhani Aho oli herännäispapin poika. Itse hän myöhemmin irtaantui kristillisyydestä, mutta hänessä piili kuitenkin yhä rakkaus ja arvostus aikanaan kokemiaan kristillisiä tunteita kohtaan. Suunnitellessaan kokonaista herännäisromaania, joka sittemmin ilmestyi nimellä Kevät ja takatalvi, Aho kirjoitti tämän herännäisaiheisen novellikokoelman. Se ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1894. 

Juhani Aho keräsi tietoa herännäisyydestä ja haastatteli ihmisiä aiheeseen liittyen. Niinpä näistäkin novelleista monissa on taustalla jokin tosielämän tapaus, josta hänelle on kerrottu. Kirjailijan omiakin kokemuksia on ainakin novelleissa Arka omatunto ja Uskontunnustus. 

Tässä ohuehkossa kirjassa on yksitoista novellia. Kokoelmasta lukija saa käsitystä vanhan ajan herännäisyydestä sekä heränneiden itsensä että heitä ulkopuolelta tarkkailevien - ja monesti kritisoivien - kautta. Moni ulkopuolinen näyttäytyy pinnallisena hauskanpitäjänä; körttiläiset taas ovat niin totisia, että eräskin rovasti surkutteli noita raukkoja, jotka surusta ja murheesta olivat tehneet evankeliumin itselleen, kuten Aho osuvasti toteaa. 

Kuitenkin myös moni ns. suruton ja maailmallinen tuli noina aikoina lopulta herätykseen. Tällaisia tapauksia Aho kuvaa useammassa novellissa. Jokin tietty synti alkaa painaa omaatuntoa niin raskaasti, ettei ole enää muuta tietä kuin Jumalan luo. Saattaapa hilpeään elämänmenoon tulla äkkipysäytyskin, kuten eräälle kuolevaa kohtaamaan lähetetylle papille ja toisen novellin hääväelle käy. 

Mutta kyllä heränneet olivat tosiaan synkkää porukkaa siihen aikaan. Syntiä saattoi heille olla jopa taide ja kirjallisuus. Ja erästä nuorta miestä, joka oli ennen ollut pitäjän iloisimpia hulivilejä, hänen tuntemansa nuori nainen kuvaa: Hänen silmänsä hehkuivat outoa tulta, hän oli sairaalloisen ja surullisen näköinen, me häntä melkein pelkäsimme. 

Kaikesta synkistelystä huolimatta heränneitten julistus toi ilmeisesti monelle rauhankin sydämeen. Eräässä novellissa nuori nainen joutuu luopumaan asiasta, josta on tullut hänelle epäjumala. Hän itkee yön yli katkerasti, mutta aamulla hän kokee riemuiten olevansa vapautettu ja valmis lähtemään Herran ehtoolliselle. 

Eräs halveksittu tyttö puolestaan kokee olevansa niin Jumalan kuin ihmistenkin hylkäämä. Mutta sitten hänet johdatetaan seuratupaan, jossa hän saa kuulla erään miehen vapauttavaa julistusta: 

Hän puhui heille Jumalan suuresta armosta ja hänen laupeudestaan kaikkia syntisiä kohtaan. Kuta kurjempi, hylätympi, vähäisempi ja halveksitumpi olet, sitä kalliimmasti ovat syntisi lunastetut, puhui hän. Kuta enemmän sinua vaivataan ja pilkataan, sitä hellemmin hän katsoo puoleesi. 

Tuo kyseinen novelli käsittelee myös herännäisyyden piirissä aikoinaan ilmennyttä kielilläpuhumista ja unissasaarnaamista. 

Monenlaisia näkökulmia herännäisyyteen on näissä eri tarinoissa. Ainakin tässä lukemassani painoksessa on Tauno Väinölän esipuhe, jossa hän muun muassa esittelee hiukan jokaisen novellin taustaa. Elleivät kaikki lukijat haluaisi tietää tarinasta mitään etukäteen, silloin ei kannata lukea tuota esipuhetta ennen kuin vasta lopuksi. 

Heränneitä oli hieno lukuelämys. On aina kiinnostavaa lukea historiallisia romaaneja - ja tällä kertaa siis novelleja. Näkee, miten ennen on eletty ja ajateltu - miten erilaista elämä on joskus ollut. 

Kirjaneliö 1987 

107 sivua 

Kansikuva Venny Soldan-Brofeldt 

Ilmestyi ensimmäisen kerran 1894 

Lea Kujanpää: Rukouksen matkassa

Lea Kujanpää kirjoittaa rukouksesta niin, että kirjan äärellä saa nauraa ja itkeä, innostua ja toisaalta käydä läpi myös omia pettymyksiään rukoukseen liittyen. Rukouksen ihanuus ja kipu ovat vahvasti läsnä näillä sivuilla. Toisaalta Jumalan voima ja valtavat mahdollisuudet - toisaalta sitten se, ettei hän läheskään aina anna sitä, mitä pyydämme. Ja miten uskaltaisi rukoilla tapahtukoon sinun tahtosi? On vaikeaa suostua Jumalan tahtoon, kun helposti ajattelemme, että se tarkoittaa entistä enemmän kärsimystä. Eihän meille ole helppoa elämää edes luvattu. 

Kaikesta tästä ja paljosta muusta Lea Kujanpää kirjoittaa todella raikkaasti ja tuoreesti. Minua ilahdutti kirjan äärellä se, miten paljon uutta rukouksestakin voi sanoa. Ihastuttavaa on sekin, miten rehellisesti Kujanpää kertoo myös omista ongelmistaan suhteessa rukoukseen, kuten epäuskosta ja kyynisyydestä. Ja miten Jumala kuitenkin voi epäilevänkin rukoukseen vastata! 

Luvut on otsikoitu niiden ongelmien mukaan, joita kirjoittajalla itselläänkin on ollut suhteessa rukoukseen. Pärjään ilmankin, ei huvita, en jaksa, en ehdi, Jumala ei vastaa kuitenkaan, miksi rukoilla ihmeitä, kun niitä ei kuitenkaan tapahdu? Ja vielä lopuksi: entä sitten, kun koittaa rukouksen pimeä yö, jossa Jumalaa ei näy missään? 

Kujanpää kirjoittaa rukouksesta kaiken lisäksi hyvin vapauttavasti. Kaikkien ei tarvitse olla rukoilijoina samanlaisia; olemmehan muutenkin erilaisia persoonia. Rukousta voi olla niin monenlaista. Eikä tarvitse miettiä, olenko huono rukoilija tai kuullaanko rukoukset, sillä eivät pienet lapsetkaan pohdi sellaista puhuessaan isälleen. 

Kirja rohkaisee huonoa rukoilijaa, etteivät juoksun harrastajatkaan lähde heti ensi töikseen maratonille. Muutaman minuutin rukouksesta voi hyvin aloittaa. Itse tosin jatkaisin ajatusta vielä niin, etteivät kaikki lenkkeilijät juokse maratonia koskaan. Ehkä kaikista ei ole pakko tulla myöskään maratonrukoilijoita? 

Kujanpää muistuttaakin, ettei rukouksen voima ole kiinni sen pituudesta, vaan joskus voi hiljaisessa huokauksessakin olla enemmän voimaa kuin tuntikausien polvirukouksessa. Ja joskus sitten toisin päin. Rukouksessa tärkeintä eivät ole sanat ja niiden määrä tai kello, vaan sydän. Suorituspaineita poistaa sekin ajatus, että jos joku ei yhteisessä rukouksessa halua rukoilla ääneen, kyllä hänen hiljainenkin rukouksensa on aivan yhtä arvokasta ja tulee kuulluksi. 

Rukouksen voimahan ei muutenkaan ole meissä ihmisissä ja meidän rukouksissamme, vaan Jumalassa, joka ne kuulee. 

Joskus saatamme saada rukousvastauksia emmekä edes huomaa niitä. Kujanpää on monesti sanonut ihmisille, että juuri sitähän me rukoilimme, ja asiat menivät niin kuin pyysit. Yleisin vastaus tähän on kuulemma: Ai niin! 

Mutta entä ne monet kerrat, kun ei tunnu tulevan vastausta - tai ei ainakaan sellaista, jota toivoisimme? Tätä ja muita rukoilijan kipeitä kysymyksiä kirja myös käsittelee. 

Lisäksi Kujanpää pohtii, mikä on ihme, ja tapahtuuko niitä. Hän kertoo pienistä ja suuremmista nykypäivän ihmeistä ja myös sairaiden puolesta rukoilemisesta. Sairauksien paranemistakin saamme rukoilla, vaikka kaikki eivät paranekaan. Mutta väkisin ei tietenkään pidä rukoilla sellaisen ihmisen puolesta, joka ei halua, että hänelle rukoiltaisiin paranemista. 

Niin paranemisen kuin muidenkin asioiden kohdalla Kujanpää toteaa, että aina saa pyytää - Jumala sitten on se, joka päättää, mitä hän meille antaa ja mitä ei. Kirja kertoo vapauttavasti siitäkin, miten hyvä on, että Jumalalla on vastuu siitä, miten asiat menevät. Meille tuo vastuu olisi liian raskas. Jumala näkee koko maailman kaikki tilanteet ja sen, miten asiat vaikuttavat toisiinsa. Ja jos Lea Kujanpään lapsi rukoilee, että saisi hevosen, ja äiti puolestaan rukoilee hevosta vastaan, Jumalahan ei voi noihin molempiin pyyntöihin vastata myönteisesti. Onneksi hän siis tietää meitä paremmin, miten minkäkin asian on syytä mennä. 

Muun muassa tällaisia näkökulmia löytyy tästä kirjasta. Rukouksesta kiinnostuneille siinä on paljon uutta ajateltavaa. Kerralla tätä ei pystynytkään lukemaan, koska välillä piti miettiä ja sulatella. Niin paljon ajatuksia ja tunteita heräsi kirjan äärellä. Toivon sinulle siunattuja lukuhetkiä tämänkin teoksen parissa! 

Karas-Sana 2021 

144 sivua 

Kannen suunnittelu Päivä Oy 

Reijo Arkkila: Taivas syliin saakka

Tässä hartauskirjassa Reijo Arkkila kertoo Jumalan armosta ja rakkaudesta, jotka tulevat Jeesuksessa meille aivan syliin saakka. Aikoinaan Simeon sai Jeesus-lapsen kirjaimellisesti syliinsä, ja hän puhkesi ylistykseen siitä, että oli saanut nähdä Jumalan valmistaman autuuden. Niin mekin saamme riemuita siitä, että kaikkien autuus on minunkin autuuteni (autuus = pelastus). 

Kirja jakautuu viiteen osaan. Aluksi Arkkila käy läpi joitakin Vanhan testamentin messiasennustuksia, joista avautuukin hienoja, puhuttelevia näköaloja. Toinen osa käsittelee autuutta, kuten autuus kasteessa,  ehtoollisen autuus ja Jeesuksen autuaaksijulistukset. Tuo autuashan voi tarkoittaa pelastetun lisäksi myös ikionnellista. 

Sitten seuraa välähdyksiä lähetyskentiltä; onhan Arkkila itsekin ollut lähetystyössä Keniassa. Neljäs osa kuvaa Jeesuksen paluun iloisen odotuksen aikaa, ja kirjan loppuluvut julistavat meille: Taivas on auki. 

Reijo Arkkila kirjoittaa toivovansa, että taivaan tietä julistettaisiin selkeästi, koska epäselvä julistus ei tuo rauhaa. Hän itse osaakin tehdä hyvin selväksi, miten Jeesus on avannut meille taivaan tien. Kirja on alusta loppuun vapauttavaa ja riemullista evankeliumin julistusta. Arkkila osaa kirjoittaa ihanasti myös armonvälineistä: sanasta, kasteesta ja ehtoollisesta. 

Kaikenlaiset suorituspaineet otetaan lukijalta pois. Esimerkiksi Jeesuksen paluuta odottaessamme voimme tuntea itsemme epävalmiiksi ja epäonnistuneiksi. Mutta siinä ns. valvomisessa ei olekaan kysymys meidän teoistamme ja ponnisteluistamme: 

Ei lainkaan! On kysymys kokonaan toisen teosta, Kristuksen Jeesuksen valmistamasta pelastuksesta. Meitä kutsutaan Kristuksen ansion varaan, se omistamaan ja siinä lepäämään. Oikea valvominen on sitä, että me joka hetki tarvitsemme Jeesusta Kristusta ja hänen valmistamaansa anteeksiantamusta. 

SLEY-Kirjat 1995 

105 sivua 

Kansi: Ritva Kaijasilta 

Lea Kujanpää: Ettei tarvitse pelätä

Henkimaailman kohtaaminen 

Henkimaailma on aihe, jonka käsittelemisessä kristityt voivat mennä kahteen äärilaitaan: joko kielletään Pahan voimien olemassaolo ja vaikutus kokonaan tai sitten kiinnostutaan niistä liikaa, askarrellaan niiden parissa epäterveesti ja unohdetaan uskomme kohde Jeesus. 

Katoliset ja ortodoksit ovat säilyttäneet jo Raamatusta ja kristinuskon alkuajoista peräisin olevan uskon persoonalliseen Pahaan. Myös Lutherin kirjoituksissa ja tunnustuskirjoissa Pahan olemassaolo oli itsestään selvää, mutta jostain syystä sittemmin luterilaiset ovat antaneet valistuksen ajoista nousevan järkiuskon vallata itsensä niin, että mihinkään yliluonnolliseen ei uskota. Kuitenkin on monia, jotka joutuvat kokemaan erilaisia Pahan hyökkäyksiä, eivätkä he välttämättä saa kirkon työntekijöiltä sitä apua, jota tulevat hakemaan. 

Lea Kujanpää haluaa tällä kirjallaan tarjota maltillista luterilaista opetusta Pahan todellisuudesta. Tärkeintä meille on muistaa - kuten jo kirjan nimikin sanoo - ettei tarvitse pelätä: 

Kristityn ei tarvitse pelätä Saatanaa eikä demoneita, sillä Kristus on voittanut Pahan vallat. Kristitty saa elää Jeesuksen veren suojissa ja Jumalan armon alla. Hänelle on annettu turvaksi kaste, Raamatun sana, synnintunnustus, jumalanpalvelus, ehtoollinen, rukous ja kristittyjen yhteys. 

Kirjassa toki kerrotaan Paholaisen ja pahojen henkien toiminnasta monia sellaisia esimerkkejä, jotka voivat alkaa pelottaa herkempää lukijaa. Mutta Kujanpää avaa paljon myös sitä työkalupakkia, jonka avulla voi kohdata pelottavia tilanteita, jos niitä tulee omalle tai toisten ihmisten kohdalle. Erityisesti kirkon työntekijät ja muut hengellistä työtä tekevät saavat tervehenkistä opastusta tuollaisten tilanteiden kohtaamiseen. 

Se ns. eksorkismi, josta julkisuudessa on kohuttu, on vain yksi osa tätä kirjaa, ja sen tarve on Kujanpään mukaan Suomessa hyvin marginaalista. Hän eivätkä muutkaan kirjassa kokemuksiaan kertovat kirkon työntekijät ole mitään kiiluvasilmäisiä hörhöjä, jotka ajaisivat demoneja ulos joka toisesta vastaantulijasta. Kujanpää palaa toistuvasti siihen, että meillä Suomessa, joka on ainakin vielä toistaiseksi jossain määrin kristillinen maa, kysymyksessä ovat useimmiten mielenterveysongelmat. Pahojen henkien valtaamaksi voi joutua lähinnä, jos on ollut tekemisissä okkultismin kanssa. Valitettavasti okkultismi ja uushenkisyys ovat täällä kuitenkin yleistymässä ja kristinuskon vaikutus vähenemässä. 

Kirja ei kehota ketään suin päin ajamaan demoneja ulos kenestäkään. Henkilön kanssa keskustellaan rauhassa ja selvitetään hänen psyykkistä ja hengellistä tilannettaan. Myös itse eksorkismitilanne on vanhoissa kirkkokunnissa jotain aivan muuta kuin ihmiset luulevat kauhuelokuvien perusteella. Siinä ei huudeta, vaan rukoillaan kaikessa rauhassa ja luetaan Raamattua. 

Mutta nämäkin tilanteet ovat siis harvinaisia. Jokainen kristitty joutuu kuitenkin kokemaan Pahan voimien taholta erilaista kiusaamista ja painostusta. Ihan vain tällaisia tavallisiakin arjen tilanteita varten Kujanpään teoksesta saa hyviä työkaluja. 

Jos aihe alkaa ahdistaa, Kujanpää suosittelee lukemaan välillä kirjan lopusta psalmin 91. Siellä on muitakin rauhoittavia psalmeja, rukouksia ja virsiä. Mitä pitemmälle kirjaa lukee, sitä enemmän näkee myös tilanteita, joissa Pahan valta tuntui kyllä pelottavalta, mutta Jeesuksen nimessä kaikki sellainen joutui väistymään. Näiden lukeminen on rohkaisevaa. Eivätkä useimmat joudu koskaan itse kokemaan niin pelottavia tilanteita, joista eri henkilöt tässä kertovat. Ne taas, jotka ovat kokeneet vastaavia, saavat tästä kirjasta apua, neuvoja ja rohkaisua. 

Eikä kaikkien tietysti ole pakko lukea tästä aiheesta sen enempää kuin Raamatussa kerrotaan, mutta jos syystä tai toisesta tarvitset tarkempaa opetusta, Ettei tarvitse pelätä on siihen tarkoitukseen hyvä kirja. 

Saatesanoissaan piispa Seppo Häkkinenkin muistuttaa: 

Kirjan pääviesti on, että Jeesus on Pahan vallan voittaja ja kristitty saa olla hyvässä turvassa uskoessaan häneen. 

Karas-Sana 2023 

285 sivua 

Kannen suunnittelu Antti Kamppinen 

Kannen kuva Adobe Stock 

Kirjasta kertoo myös Kutsuhuuto taivaaseen -blogi. 

Riitta Lemmetyinen: Tämän auringon alla

Tarinoita elämästä, Jumalasta ja siltä väliltä 

Valokuvat Erkki Jokinen 

Riitta Lemmetyiseltä on ilmestynyt uusi kirja, jossa hän jälleen kerran tarinoiden kautta välittää lukijalle hienoja ahaa-elämyksiä Jumalan armosta, rakkaudesta, hyvyydestä, huolenpidosta ja johdatuksesta. Erkki Jokisen kauniit luontokuvat tekevät lukuelämyksestä myös visuaalisesti nautinnollisen. 

Mistä Riitta Lemmetyinen löytääkin kaikki nämä puhuttelevat tarinat kirjoihinsa? Puhumattakaan tarinoiden opetuksista hengellisessä elämässä. Tätä en väsy ihmettelemästä ja ihastelemasta. 

Eräs amerikkalainen poika ajoi autonsa romuksi - mitä sitten tapahtuikaan, kun juuri sen kautta hänelle avautui armo? Miljonäärin poika pääsi näkemään maaseudun vaatimattomia oloja, mutta ei oppinutkaan siitä, miten köyhiä siellä oltiin, vaan miten köyhä hän itse oli. Entinen keskitysleirin vartija koki järkytyksen, kun hänen leirillä kiusaamansa vanki seisoi yllättäen oven takana - eikä ollutkaan tullut kostamaan. Vanhuksen lähetysmyyjäisiin tekemä riemunkirjava peite osoittautui Afrikassa siunauksen välikappaleeksi, vaikka myyjäisissä sitä ei ollut kukaan huolinut. Eräs tarina kääntyy opetukseksi siitä, miten Jumalan näkymätön käsi siunaa sen kömpelön työmme, jota teemme hänen valtakuntansa hyväksi. Puhutteleva on tarina puusepän verstaan työkaluista, jotka riitelivät toistensa vioista - ja lopulta kuitenkin jokainen niistä oli puusepälle hyödyllinen. 

Vanhassa tarinassa kuningas menetti metsästysretkellä peukalonsa ja suuttui ystävälleen, joka sanoi tapahtuneesta: Hyvä niin. Kuitenkin myöhemmällä metsästysretkellä kuningas säilytti henkensä juuri siksi, ettei hänellä ollut peukaloa - hyvä niin. Ja vielä muutakin sellaista tapahtui, mistä kuningas ja hänen ystävänsä saivat huomata, että kaikki meni lopulta sittenkin hyvin, vaikka oli vaikuttanut menevän huonosti. 

Tässä joitakin esimerkkejä kirjan toinen toistaan puhuttelevammista luvuista. Lopuksi vielä lyhyt ote luvusta, jossa Lemmetyinen kertoo, kuinka Raamattu on kokoelma Jumalan rakkauskirjeitä meille: 

Jos omasta itsestä, omista tunteista ja ajatuksista hakee vahvistusta sille, rakastetaanko minua taivaassa, epätoivo kasvaa. Mutta Jumala on todistanut rakkautensa antamalla siitä vakuutuksen kirjallisena, siksi meillä on Raamattu. Siellä sanotaan: 

  "Jos olemme uskottomia, hän pysyy silti uskollisena, sillä omaa olemustaan hän ei voi kieltää." 

  (2. Tim. 2:13) 

Jälleen kerran Riitta Lemmetyinen tarjoaa meille siunattuja lukuhetkiä. 

Perussanoma 2024 

64 sivua 

Valokuvat Erkki Jokinen