Viivi Rajamäen romaani kertoo talvisodan, välirauhan ja jatkosodan aikaisesta elämänmenosta kotirintamalla. Tarkemmin sanoen pohjoissatakuntalaisen Pohjankankaan pitäjän Jokivarrenkylässä. Tarinaa kerrotaan Jokimäen talon asukkaiden näkökulmasta.
Sodan syttyessä pojat joutuvat rintamalle. Kuuttakymppiä lähestyvät vanhemmat tyttärineen jäävät jatkamaan tilan töitä. Raskasta se on, kun väkeä on talossa vähemmän.
Perheessä on myös lähemmäs yhdeksänkymppinen mamma, joka seuraa ahkerasti uutisia ja kommentoi maailmanmenoa. Toisaalta hän on myös harras uskovainen, joka lukee saarnoja "Luteeruksen" postillasta ja jakaa sieltä saamaansa evästä muillekin. Mammaa tosin murehduttaa se, etteivät muut perheessä tunnu niin paljon välittävän näistä elämän tärkeimmistä asioista.
Viivi Rajamäki kuvaa yksityiskohtaisesti sodan ajan elämää uutisineen, suruineen ja monine hankaluuksineen, samoin monenlaisia maatilan töitä ja sen ajan työmenetelmiä. Sota-ajasta ja menneen ajan elämästä kiinnostuneille hyvää luettavaa. Vaikka taustalla riehuu ahdistava sota, toisaalta kirjassa on paljon leppoisaa maaseudun elämänmenon kuvausta.
Tuon ajan tilanteet ja tavat tulivat kirjan kautta tutuiksi. Mahtoiko "jouluklahvin" heitto olla paikallinen eli satakuntalainen tapa; sellaisesta en ollut täällä päin kuullut koskaan puhuttavan.
Hengellinen anti tulee varsinkin mamman jakamista opetuksista. Kuten eräs kirjan henkilö toteaa, mamma edustaa vankkaa suomalaista kristillisyyttä, joka ei tee itsestään numeroa.
Kun mammalle tulee lopulta sotaväsymys ja hän alkaa taas viihtyä enemmän postillansa kuin uutisten äärellä, sieltä hän jakaa tällaisiakin ajatuksia:
- Kyllä tuo Luteerus selittää hyvin sitä uskoa. Se sanoo, ettei merkitse mitään, onko uskoa vähän vai paljon, kun se vain säilyy. Tämän päivän saarnassaan hän sanoo, ettei Kristus tee erotusta vahvan ja heikon uskon välillä, koska Hän on tullut ottamaan huostaansa juuri heikkoja ja kantamaan ja sietämään heitä. Joka tänään on heikko, saattaa huomenna olla vahva, sillä jos ihminen pitää kiinni sanasta, hän siitä vahvistuu. Joka luulee olevansa vahva, mutta jättää sanan lukematta ja kuulematta, onkin yhtäkkiä kiusauksen tullessa heikko.
Sama kaiku on askelten on antoisa lukuelämys historiallisten romaanien ystäville.
SLEY-Kirjat 1988
180 sivua
Kansi: Osmo Omenamäki
Ja taas esittelemäsi kirja kuulostaa kerrassaan ihanalta. Sellaisesta koko elämän läpäisevästä uskosta, joka ei tee itsestään numeroa, itsekin haaveilen.
VastaaPoistaMe olemme eläneet pitkään rauhan aikaa, mutta on hyvä muistaa, että aika lähelläkin soditaan, ja valmistautua ainakin henkisesti. Ja rukoilla rauhan puolesta.
Hyvää viikonloppua!
Oli kyllä ihanaa luettavaa. Kyllä nykyisessä maailmantilanteessa noista sota-ajoista lukeminen on pysäyttävää. Tajuaa, että se voisi yhtä hyvin tapahtua täällä meilläkin. Kiitos Jumalalle pitkästä rauhan ajasta, rukoillaan että se jatkuisi! 🇫🇮🙏 Ja että muuallekin tulisi rauha.
PoistaKiitos samoin sinulle hyvää viikonloppua!
Minuakin alkoi kiinnostaa, useammastakin syystä😊 Ja voisin kuvitella että meillä jotkut muutkin voisi innostua. Pohjankangas toi mieleen Kankaanpään. Ja Rajamäestä tulee mieleen Pomarkku. Tuo "Luteeruksen" lainaus on myös tosi lohdulinen ja rohkaiseva❤️☀️
VastaaPoistaVoisi hyvinkin olla sinun kirjasi 😊 Luin netistä, että Viivi Rajamäki oli syntynyt Honkajoella. Joku kirjan henkilö meni töihin naapurikuntaan Etelä-Pohjanmaalle. "Luteerus" osaa tosiaan rohkaista ❤️🙏
PoistaMinä olen lukenut sen joskus,se oli hyvä
VastaaPoistaja mielenkiintoinen kirja.
On kyllä tosi hyvä ja mielenkiintoinen. Tällaista lukisi enemmänkin. Tykkään lukea menneistä ajoista.
Poista