Reijo Arkkila: Luterilaista linjanvetoa

Kiinnostuin tästä kirjasta, vaikka siinä käsitelläänkin tavallaan "vanhoja" asioita - tai oikeastaan juuri siksi. Reijo Arkkila on nimittäin koonnut tähän kirjaan noin puolet 80-luvulla Ilkka-lehteen kirjoittamistaan kolumneista (tarkemmin sanottuna vuosina 1982-1990). Näissä hän käsittelee kirkon tilaa ja asioita, jotka silloin olivat ajankohtaisia.

Aluksi tuli kyllä mieleen, että nämähän ovat vanhoja asioita. Mutta sitten kiinnostukseni heräsi, koska olen sentään itsekin elänyt 80-luvulla; nuo vuodet olivat peruskoulu- ja lukiovuosiani. Halusin lukea ja katsoa, minkä verran muistan niistä ajoista, ja toisaalta verrata, minkä verran asiat ovat vuosikymmenien saatossa muuttuneet. Mikä on pysynyt ehkä samana ja mikä muuttunut - ja miten myönteistä tai kielteistä kehitys on ollut?

Monet asiat olivatkin tuttuja: uusi virsikirja, naispappeus, kommunismin romahtaminen ja idän kirkkojen vapautuminen muun muassa. Muistan sen, kun puhuttiin paljon Heikki Räisäsestä, joka ei tainnut uskoa Raamatussa juuri mihinkään. Muistan hämärästi myös Raamattu tutuksi -luennot, mutta en varmaankaan ollut tajunnut, miten suuri kansanliike se silloin oli. Enkä muista, oliko omassa kotiseurakunnassani noita luentoja silloin, vai mitä ne luennot olivat, joilla itse joskus kävin.

Itselleni oli mukava myös lukea vähän syntymäseurakuntani historiaa, kun Arkkila kirjoitti myös Elias Laguksesta, joka käänsi Siionin virret suomeksi. Lagus oli tuolloin ollut pappina kotipitäjässäni, jossa Siionin virsien 200-vuotisjuhlat sitten pidettiinkin vuonna 1990. Itsekin olin siellä mukana, kuten myös Arkkila oli näköjään ollut.

80-luvulla kirkko luopui entistä enemmän Raamatun sanasta, mutta toisaalta herätysliikkeet vahvistuivat tuona aikana. Uudet uskonnolliset liikkeet tekivät tuloaan maahamme, vapaat suunnat olivat voimissaan ja esimerkiksi New Age oli huolenaiheena.

Mielenkiintoista oli lukea, että tuolloin tuli myös kuluneeksi 500 vuotta Martti Lutherin syntymästä, ja silloin kai oli jonkinlainen juhlavuosi asian tiimoilta, niin kuin tänä vuonna puolestaan on uskonpuhdistuksen 500-vuotisjuhlavuosi.

Toinen juhlavuosi tuolloin oli Venäjän ortodoksisen kirkon tuhatvuotisjuhla. Kirjassa eletään myös todeksi sitä ihmettä, kun esimerkiksi Neuvostoliitto vapautui ja Suomestakin voitiin mennä julistamaan evankeliumia varsinkin inkerinsuomalaisille ja auttamaan heitä kirkonrakennustöissä. Kiinassakin todettiin kristittyjen vain lisääntyneen, vaikka kristinusko oli yritetty siellä saada tuhottua.

Arkkila käsittelee kirjassa kriittisesti ja rakentavasti monia kirkon ongelmia, joista kaikista minä maallikkona en ole asiantuntija sanomaan mitään. Mutta mitä aihetta ikinä hän käsitteleekään, jokaisessa kolumnissa on myös kirkkaana se, mikä tässä kaikessa on tärkeintä: Jeesuksen ristintyö, sana ja sakramentit. Kun pysymme Jumalan sanassa ja luterilaisessa tunnustuksessa, me kestämme. Mutta uskaltaako kirkko olla aidosti Kristuksen kirkko, Arkkila kyselee.

Minusta ihanaa kirjassa oli juuri tuo syvällinen, evankelinen ristin, sanan ja sakramenttien korostus. Nautin noista kolumnien evankelisista loppuhuipennuksista ja sain niistä ravintoa sielulleni.

Arkkila myös rohkaisee lukijaa käymään kirkossa, koska vain sanan ja sakramenttien kautta pysymme uskossa. Lisäksi hänen tekstinsä sytyttivät minussakin uutta sanan nälkää, mikä oli ilahduttavaa, koska Raamatun lukeminen on jäänyt aivan liian vähäiseksi viime aikoina. Arkkilan tekstistä huokuu rakkaus Raamattuun, ja se on tarttuvaa.

Minusta oli antoisaa ja mielenkiintoista tutustua 80-luvun luterilaisuuteen. Paljon ongelmia oli silloinkin. Mutta oli myös paljon hyvää, kuten tuo Raamattu tutuksi -liike ja herätysliikkeiden kukoistus.

Sekin oli jotain, että tällaisia kolumneja yleensä julkaistiin Ilkassa. Nykyäänkin Ilkassa on kyllä juttuja kristillisistäkin tapahtumista ja kristinuskoa käsitellään yleensä myönteisessä sävyssä, toisin kuin vaikka Helsingin Sanomissa. Mutta nykyään Ilkassakaan ei sentään ole kristillisiä kolumneja. Sunnuntaisin ja pyhäpäivinä on hartauskirjoitukset, ja siinäpä se sitten onkin.

Tässä jotain aitoa Arkkilaa kolumnista, jonka otsikko on Kaksi kallista helmeä:

Tuure Toivion kirja johtaa meidät löytämään katekismuksestamme erityisesti kaksi kallista helmeä, kasteen ja Ehtoollisen. Eikä vain löytämään katekismuksestamme, vaan ottamaan ne käyttöön jokapäiväisessä uskonelämässämme. On syytä kysellä, onko oman tai koko kirkkomme hengellisen elämän heikkouden perussyitä, että aivan liian vähän pidämme esillä siunattuja sakramenttejamme. Oletko ystävä muistanut tänään iloita siitä, että olet kasteessa tullut Jumalan lapseksi? Olet saanut koko taivaan omaksesi. Milloin olet viimeksi käynyt Herran pöydässä? Sinne sinua kutsutaan ja rohkaistaan.

SLEY-Kirjat 1991, 160 sivua

Tässä näytteeksi pari aukeamaa kirjasta.