Marjo Ojalammi: Nokinen sydän. Kirje isälle.

Nokinen sydän on uutuusromaani, joka kertoo isän kuolemasta. Aikuinen tytär Elisabet saa kuulla eteläpohjalaisen isänsä kuolleen äkillisesti sydänkohtaukseen ja matkustaa äitinsä luo. Hän pystyy ottamaan viikon vapaata työstään ja jää äidin luo järjestelemään hautajaisia, tukemaan vanhaa äitiä ja suremaan yhdessä tämän kanssa.

Kirja on jaettu lukuihin noiden seitsemän äidin luona vietetyn surupäivän mukaan. Suremisen ja hautajaisjärjestelyjen lomassa Elisabet käy läpi muistojaan isästä ja lapsuudesta. Kirja on konkreettisesti kirje isälle, koska tytär puhuttelee siinä koko ajan isää sinä-muodossa. "Isä, muistan erään kerran..." "Olinko sinulle ei-toivottu lapsi?" "Mutta annoin lopulta sinulle anteeksi. Annoitkohan sinäkin minulle?"

Elisabetin isä on ollut karski pohjalainen mies, joka vetäytyi kovan ja kylmän kuoren taakse ja jäi tyttärelleen ikuisesti etäiseksi ja tuntemattomaksi. Isä ei tuntunut hyväksyvän tytärtään eikä suonut hänelle ollenkaan isän rakkautta. Väkivaltaakin hän saattoi käyttää ja sai raivokohtauksia. Tytär pelkäsi isäänsä ja oli onnellinen koulussa, jossa hän koki olevansa turvassa. Koulun jälkeen hän meni koko illaksi ystävänsä luo ja kävi kotona vain nukkumassa, koska kotona oli niin ahdistavaa.

Elisabetilla oli myös sairautta jo lapsena, muun muassa astma. Tästäkään hän ei saanut myötätuntoa isältään, vaan isä raivostui esimerkiksi hänen yöllisestä hengenahdistuksestaan ja syytti tytärtä, ettei tämä anna hänen nukkua. Muutenkin isä syytti ja syyllisti Elisabetia kaikesta mahdollisesta, ja näin tytär oppi uskomaan omaan kuviteltuun huonouteensa ja syyllisyyteensä. Kun Elisabetilla oli jossain vaiheessa myös anoreksia ja isä sai sitten ensimmäisen sydänkohtauksensa, hän syytti Elisabetia ja tämän anoreksiaa siitäkin.

Psyykkistä oireilua Elisabetilla oli anoreksian lisäksi muutenkin lapsena. Hänellä oli jo pienenä sairaalloinen pöpökammo ja myöhemmin hän sai paniikkikohtauksia. Vielä naimisiin mentyäänkin ja päästyään pois lapsuudenkodistaan hän aluksi heräili öisin kauhunhuutoonsa, kunnes tilanne vähitellen rauhoittui.

Kaikesta tästä johtuen kirja ei ole kevyttä luettavaa. Mutta on totta, että tällaisiakin isiä on. Vainajasta haluttaisiin helposti tehdä kuolemansa jälkeen jonkinlainen pyhimys, mutta entä jos vainajasta ei ole juurikaan hyviä muistoja? Tällaisen kokeneille tämä kirja tarjoaa hienoa vertaistukea. Elisabet miettii jopa, olikohan hänen isänsä narsisti. Tällaisia ihmisiä on oikeasti olemassa. Heidän läheisilleen voin tätä kirjaa myös suositella.

Elisabet toki rakastaa isäänsä ja on antanut hänelle aikuisiällä anteeksi. Kirjan loppu on myös lohdullinen, ja siksi se kannattaa ehdottomasti lukea loppuun asti. Lopulta kirjassa on toivon ja eheytymisen näkökulma.

Myös kristillinen usko tulee kirjassa esiin. Elisabetin isä on perusluterilainen, joka lukee Raamattua kotona, mutta ei juuri käy kirkossa. Elisabetista itsestään taas tulee helluntailainen, mikä ei suinkaan helpota hänen ja isän välejä.

Kirjailija, teologi Marjo Ojalammi itse sanoo minulle lähettämässään sähköpostissa: "Kirjassa varjot ovat voimakkaat, olen maalannut tummin värein, mutta siellä täällä valo pilkahtaa, joskus kirkkaastikin. Kansikuva on hyvä metafora tästä. Kirjan kertoja Elisabet joutuu palaamaan lapsuutensa traumaattisiin tilanteisiin, jotka ikään kuin räjähtävät lukijan silmille. Armo ja anteeksiantamus kuvataan 'palasina' tai vilauksina läpi synkkyyden."

Synkkyyttä ei kannata pelästyä. Ja rankan isä- tai äitisuhteen kokeneet tietävätkin, että tällaista voi olla. Kuten takakannessa sanotaan, Nokinen sydän onkin suru- ja terapiakirja. Sellaisessa on lupa käsitellä raskaita aiheita. Minusta on hyvä, että jollain uskovaisellakin on rohkeutta puuttua näin kipeisiin asioihin kaunistelematta niitä yhtään. Meidän uskovienkin rikkinäisyys ja syntisyys tekee sen, että voimme olla hankalia isiä, äitejä, poikia tai tyttäriä. Vaikka sitten olisimmekin uskovaisia, kuten Elisabetin isäkin oli.

Kirjan nimelläkin on oma tarinansa:

Nostan kärähtäneen liinan pois ja näen, että pöydän pintaan on palanut selkeä, symmetrinen sydämen kuva. Nokinen sydän.
  Isä, sinäkö sen teit? Osoittaaksesi, että välität meistä ja rakastat meitä - minua. Järkytymme äidin kanssa katsoessamme tätä rakkauden symbolia. Meitä itkettää.
  Nokinen sydän lohduttaa minua. Se antaa voimia elämään. Näin vaarallisella tavalla... Äiti haluaa peittää hiiltyneen, mustan jäljen pöytäliinalla, mutta minä en. Annan silti äidin peittää sydämen.

Marjo Ojalammi kertoo tehneensä tämän kirjan aitona surutyönä. Se perustuu omaelämäkerralliseen ainekseen, mutta henkilöitä on sekoitettu ja nimiä muutettu niin, että suoria johtopäätöksiä ei voi eikä kannata tehdä.

Kirjan todella kauniin kannen on toteuttanut Paula Heiäng.

Reuna Oy 2017, 258 sivua