Antonio Paleario : Ristiinnaulittu Kristus ja hänen armotyönsä

Tämän kirjan kirjoittaja eli 1500-luvun Italiassa eli oli Lutherin ja uskonpuhdistuksen aikalainen. Uskonpuhdistuksen hengessä hänkin kirjansa kirjoitti. Paavinvallan alla eläessään hän joutui maksamaan tästä kirjasta kovan hinnan - vaikka hän ei ollut kirjoittanut sitä omalla nimellään, hänet saatiin selville ja hän joutui kolmeksi vuodeksi vankilaan. Tämän jälkeen hän koki marttyyrikuoleman ja hänet hirtettiin ja poltettiin yhdessä kirjojensa kanssa.

Näitä kirjoja oli levitetty aika laajasti, mutta melkein kaikki saatiin kerättyä ja tuhottua. Vasta vuonna 1847 Ranskasta onnistuttiin löytämään kirjan englanninkielinen käännös, ja pian tämän jälkeen löytyi myös alkukielinen eli italiankielinen kirja. Näin Paleario siis tavallaan nousi vielä haudastaan julistamaan sanomaansa.

Kirja kertoo tiiviisti ja selkeästi evankeliumin perusasiat. Me emme pelastu omilla hyvillä teoillamme emmekä ansioillamme, koska sellaisia ei meillä ole. Hyvätkin tekomme, jos niillä jotain yritämme ansaita, ovat pahoja. Pelastus tulee yksin armosta Kristuksen ristintyön tähden. Se, joka jo on pelastunut ja vanhurskautettu, voi sitten tehdä hyvääkin, ja nämä tekomme - epätäydellisyydessäänkin - Jumala katsoo hyviksi, mutta ei siis pelastaviksi edelleenkään.

Paleario kirjoittaa myös siitä, kuinka usko ilmenee sekä Jumalan että lähimmäisen rakastamisena, ja kertoo pyhityksestä. Kristus on meidän vanhurskautemme ja pyhityksemme, mutta synnit anteeksi saatuamme haluamme pyrkiä elämään pyhää elämää. Jonkin verran minusta kyllä uskovaisen rima nousi korkealle tässä kirjassa, niin armokeskeinen kuin se pyrkii olemaankin. Niinpä erään sivun alareunassa onkin ilmeisesti suomentajan huomautus, että tämä kirja on kirjoitettu tiettynä aikana tietyssä maassa, jossa oli vaikeaa olla kristitty, ja siksi Jumala varmasti oli Paleariollekin antanut tavallista suuremman uskon. Kyseisen sivun alareunassa todetaan, että usko on kuitenkin uskoa, vaikka se ei olisikaan yhtä voimallista kuin millaiseksi kirjoittaja sen tässä kuvaa.

Luvussa kuusi kerrotaan siitä, miten uskomme voi vahvistua ja säilyä. Palearion mukaan voimakkaimmat aseemme taistelussa epäuskoa vastaan ovat rukous, Herran pyhä ehtoollinen sekä se, että ajattelemme ahkerasti kasteemme liittoa ja armonvalintaa. Kasteesta hän muuten kirjoittaa melko lyhyesti ja ohimennen, mutta ehtoollisesta enemmänkin, korostaen sen merkitystä myös uskovien yhteyden ateriana.

Kirjan esipuheen kirjoittaja hehkutti kovasti, miten sekä synti että armo olivat hänelle kirkastuneet tätä kirjaa lukiessa. Omalla kohdallani en aivan noin voimakkaasti kokenut varsinkaan sitä armoa - minusta tässä kirjassa korostui niin paljon pyhityksen merkitys, vaikka armoon monet kerrat viitattiinkin.

Esimerkiksi yhdessä kohdassa Paleario toteaa, että jos joku ei usko, että Jumala on hänen armollinen ja lempeä Isänsä, hän ei voi olla todellinen uskova. Näinkin se toisaalta on, mutta on myös niin, että monilla voi taustastaan johtuen olla vaikeuksia uskoa Jumalaan armollisena ja lempeänä.

Myös joissain kohdissa ainakin itsestäni tuntui kuin usko olisi ollut Kristuksen tilalla, varsinkin tässä - On myös totta, että yksin usko sovittaa ja pyyhkii pois synnit. Uskollahan vain otetaan pelastus vastaan, mutta eiköhän se ole Jeesus, joka ne synnit sovittaa ja pyyhkii pois synnit, ei meidän oma uskomme...

Mutta kyllä tämä aivan hyvä ja antoisa kirja muuten oli. Itse kuitenkin pidän enemmän Lutherista. Joka tapauksessa aika puhuttelevaa oli lukea tätä kirjaa nyky-Suomessa ja ajatella, että tällaisen tekstin kirjoittamisen takia Paleario joutui vankilaan ja kärsi marttyyrikuoleman.

Perussanoma Oy 2011, 108 sivua. Kielellisesti uudistettu vuoden 1875 suomennoksen pohjalta.